Kello soi puoli kahdeksalta. Vilkaisen kerhokämpän pienestä likaisesta ikkunasta ulos ja näen kirkkaan sinisen taivaan. Muutamassa sekunnissa olen täysissä pukeissa kaivamassa aamupalaa jääkaapista - tänään voisi olla se päivä. Matkalentolupaan vaadittava viiden tunnin aikalento tuli lennettyä jo kuukausi sitten, ja nyt on maastolaskuharjoituksetkin lennettynä, joten seuraavana on vuorossa ensimmäinen matkalento, hopea-C-matka.

Kerään Papa-Zulun, toisen Juniorimme, tavaroita ja lähden pesuvälineiden kera toiselle puolelle kenttää. Kentän laidalla onkin jo Sutelan Lassi valmistelemassa matkalennolle toista kerhonsa LS-nelosta. Saavun koneeni luo metsän reunalle ja vapautan sen siipiä jännittävistä ankkuriköysistä. Siipipussit pois ja pesusieni käteen - matkalentäjäthän pesevät koneensa usein, sillä itikat ja muut epäpuhtaudet huonontavat koneen suorituskykyä. Siinä konetta pestessäni alkavat ensimmäiset kumpiaiset jo poksahdella kirkkaan siniselle taivaalle.

Pian saapuu kentälle kerhomme aktiivinen lennonopettaja/matkalentäjä Jyri Laukkanen, jonka kanssa tuuppaamme PZ:n radan varteen odottamaan. Samalla rupeamalla haemme kerhomme ykköskoneen Discuksen, jolla Jykke on itse lähdössä matkaan.

Seuraavaksi päivätarkastus. Kierrän koneen tarkastaen kaikki kriittiset kohdat, ja totean koneen olevan lentokelpoinen. Siivekeklapitkin ovat tavallisen hirveät. Olisihan se epäilyttävää, jos ne yhtäkkiä olisivatkin pienentyneet. Käyn vielä kämpällä hakemassa eväät. Eihän niitä vielä reilun sadan kilometrin matkalla tarvita, mutta maastolaskun sattuessa ne voivat olla tarpeen. Hakuporukallahan saattaa kestää kauankin. Nytkin hakijani oli itse lähdössä paikallislennolle.

Sitten vain paperiliuska baroon ja baro koneeseen. Pyydän Lassia ottamaan lähtökuvan, jossa näkyvät itseni lisäksi koneen runko rekisteritunnuksen kohdalta ja kirjoittamani plaani. Nyt voin kiinnittää kameran koneen kuomussa olevaan kameratelineeseen ja suunnata sen niin, että voin käyttää siiven kärkeä tähtäimenä. Hinauslipun kirjoitettuani olen valmis ensimmäiselle matkalennolleni.

Puoli kahdeltatoista Ariman Eki päättää lopettaa kyttäämisen, ja työnnämme kerhomme toisen Juniorin hinausjonoon koulukoneen perään. Samantien työnnämme PZ:nkin jonoon Jyken toivottaessa onnea matkaan.

Istun hyvissä ajoin ennen hinausvuoroani ohjaamoon, jotta ehdin valmistautua lentoonlähtöön. Siinä istuskellessani alkaa kentälle valua lisää Junnu-pilotteja, jotka neuvovat ajamaan kovaa, jotta hekin ehtisivät lentää. Keli kun sattuu näyttämään erittäin lupaavalta viime päiviin verrattuna.

Hinauskone rullaa eteeni, jolloin avustajani kiikuttaa hinauslipun hinaajalle ja noutaa köyden. Köyden kiinnittämisen jälkeen hän toimii siipimiehenä. Lentoonlähtötarkastuksen olen tietenkin tehnyt ajoissa, joten katsottuani kiitotien olevan vapaa nostan peukalon merkiksi siipimiehelle. Siipimies tarkistaa vielä ettei koneita ole tulossa laskuun ja nostaa siiven vaakatasoon merkiksi hinaajalle. Radiosta kuuluu jo tutuksi tullut ääni: "Hotel-Bravo hinaa Nummelassa rata 22", ja samassa Hinun moottori pärähtää täysille kierroksille. Lähtöajaksi merkitään 11.54.

Kevyt harjoituskone perässään Hinu kiihtyy nopeasti, ja pian lentolaitteeni kohoaa siivilleen. Odottelen pinnan tuntumassa, että Hinu saa tarpeeksi nopeutta noustakseen ilmaan. Hinu lähtee nopeasti ylöspäin, ja minä vedän sauvasta pysyäkseni perässä. Hinauksen aikana alkaa huolestuttaa - pilvet näyttävät olevan vielä melko alhaalla. No, käydään nyt ainakin tarkastamassa niiden korkeus. Hinaaja löytää hyvän noston neljässäsadassa metrissä. Tarkastan ilmatilan ja irroitan hinausköyden vetämällä keltaisesta kahvasta. Köyden irrottua kaarran heti vasemmalle. Hinu kaartaa oikealle työntäen samalla korkeuksia pois.

Nosto vie koneeni nopeasti kuuteensataan metriin, minkä jälkeen audion piipitys madaltuu merkiksi nousunopeuden pienentymisestä. Vaihdan paremman näköisen pilven alle ja pian olenkin lähellä pilven pohjaa, joka on kauhukseni vain noin yhdeksänsataa metriä kentän pinnan yläpuolella. Siinä pilvikorkeutta ihmetellessäni Eki tulee viereisen pilven alle kurvailemaan. En vielä tiedä, uskallanko lähteä matkaan, mutta siirryn kentän länsipuolella olevan pilven alle. Siitä roikottelen kantavissa Hiidensilloille, jossa pohjat ovatkin jo viisikymmentä metriä ylempänä. Ilma on hyvin autereinen, sillä näen juuri ja juuri Pusulaan asti, kun yleensä tältä korkeudelta näkee jo määränpäähäni Somerolle. Nyt matka tuntuu paljon pidemmältä, mutta toisaalta eteneminenkin ehkä näkyy selvemmin.

Pyörin epävarmana Hiidensiltojen yläpuolella ja yritän päättää, lähdenkö vai enkö lähde. Onhan sitä tullut paikallislentoja lennettyä matalammallakin, mutta matkan tekeminen on vähän eri asia. Matkalentokurssilla sanottiin, että kokemattomalla matkalentäjällä pitäisi olla maastolaskupaikka valittuna jo korkeuden valuttua alle 600 metrin. Tällöinhän 950 metrin pohjilla liitovaraa on vain 350 metriä. Pikaisen päässälaskun tuloksena selviää, että pilviä pitäisi olla Junnun liitoluvulla kymmenen kilometrin välein - ja niitähän näkyy olevan! Ei muuta kuin nokka kohti Someroa!

Pilviä on tiheässä, ja niinpä matkanteko sujuu nopeasti lähellä pilvien pohjia. Katselen Pusulasta kohti Nummelaa, joka näyttää olevan kaukana, vaikka välimatkaa on vain parikymmentä kilometriä. Viimeksi kun olin näin kaukana kentästä, oli korkeutta kilometrin verran enemmän. Tämä on nyt sitä matkalentämistä!

Jatkan matkaani kohti helposti tunnistettavaa Painiojärveä, joka ilmestyy näkyviin autereisen ilman takaa. Edessäni on aukko. Tai eihän sitä tehokonepilotit aukoksi sanoisi, mutta Junnulla lentäessä pienikin pilvetön alue näyttää pelottavan suurelta. Etenkin näin matalilla pilvipohjilla, jotka tosin ovat nousseet jo yli tuhanteen metriin. Päätän kuitenkin ajaa suoraan läpi, sillä vastakkaisella reunalla näyttää olevan hyvin toimivia kumpiaisia. Korkeusmittarin viisari ehtii kiertyä 750 metrin kohdalle ennen ensimmäistä pilveä. No, mitä nyt? Hyvän näköinen pilvi, mutta variometri ei nouse yli nollan! No, ei se mitään, siirryn seuraavan pilven alle ja pian tunnenkin potkaisun takapuolessani. Variometrin viisari kiertyy myötäpäivään tasaisen kaksimetrisen merkiksi.

Kelaan jälleen ylös ja jatkan matkaani. Pilvet alkavat kehittyä suuremmiksi, mutta ukkosesta ei ole vielä vaaraa. Muutaman isohkon cumulus-pilven kautta saavun Someron lähistölle. Harmikseni huomaan Someron olevan keskellä suurta aukkoa. Odottelen hetken aikaa aukon reunalla ja katselen etelässä uhkaavasti kasvavia pilviä.

Odotteluni palkitaan. Keskelle aukkoa alkaa muodostua pieniä pilven hattaroita, ja ohjaan ratsuni liukuun kohti syntyviä pilviä. Pilven alle päästyäni korkeutta on jäljellä 800 metriä. Yritän löytää noston, mutta en onnistu nousemaan. Arviolta kymmenen minuuttia kestäneen turhan pyörimisen jälkeen päätän käydä kuvaamassa Someron sillan, jotta olisin vapaa etsimään nostoa isommalta alueelta.

Sillan luoteispuolella sattuu sopivasti olemaan kantava, jossa pyörien voin kuvata käännepisteeni. Siinä pyöriessäni muutama muukin kone käy kääntymässä Somerolla, mutta ne eivät näytä tutuilta. Varmaan räyskäläläisiä. Viritän kameran ja nappaan kolme kuvaa - eiköhän niistä joku onnistu. Kello on 13.09, joten aikaa startista on tunti ja 15 minuuttia.

Koetan kiireisesti löytää noston, sillä korkeutta on enää noin 700 metriä. Koillisessa on pilviä, jotka saattaisivat toimia. Pilvien alle liitäessäni korkeutta menee vielä sata metriä lisää. Pilven alla yritän hapuilla nostoa, mutta taaskaan en pääse ylöspäin. Jatkan varovasti pilvimuodostelmaa pitkin koilliseen, mutta en vieläkään löydä kunnon tinttiä. Vasta puolentunnin hikisen kantavissa taistelun jälkeen voin huokaista helpotuksesta, kun audioni alkaa piipittää iloisesti kertoen löytyneestä termiikistä. Muutaman kierroksen jälkeen uskallan kaivaa juomapullon selkäni takaa ja korvata hikoilemani nesteet auringon lämmittämällä noin 35-asteisella vedellä. Vähän ajan kuluttua huomaan Someron suunnalta hyvin matalalla tulevan arviolta kymmenen koneen puljan, joka tulee kuin magneetin vetämänä löytämääni nostoon. Räyskälässä taitaa olla kisat käynnissä.

Termiikki alkaa heiketä, mutta olen saanut kelattua itseni jo lähes tuhanteen metriin, joten voin turvallisesti lähteä etsimään seuraavaa nostoa. Tällä kertaa mieluummin reitin suunnalta, vaikka pohjoisessa näyttääkin paremmalta. Hakuporukka ei välttämättä ilahtuisi, jos soittaisin laskeutuneeni jonnekin Forssan paikkeille. Somerniemelle liitäessäni alkavat pilvisysteemit näyttää jo varsin huolestuttavilta. Etelässä olevat ylikehittyneet pilvet varjostavat koko edessä olevan alueen, eikä uusia pilviä näytä syntyvän. Somerniemellä saan kuitenkin noustua pitkästä aikaa pilven pohjaan, joka muuten on jo 1200 metrissä. Kotiin päin näyttää yhä vain huonommalta, mutta päätän kuitenkin jatkaa nopeasti eteenpäin, koska tilanne ei näytä paranevan. Pääsenhän ainakin lähemmäs kenttää!

Pitkän liu'un jälkeen korkeutta on enää 600 metriä, eikä vieläkään näytä lupaavalta. Jatkan vielä eteenpäin katsellen samalla sopivia peltoja, ja löydänkin monta laskuun sopivaa sarkaa. Korkeutta on reilu 500 metriä kun etuvasemmalle isojen kuolleiden pilvien keskelle yhtäkkiä poksahtaa pieni kumpiainen. Äkkiä nokkaa vasemmalle, ja pian variometrin masentava ulina muuttuu korkeaksi piipitykseksi. Lähes nelimetrinen hissi kiskoo liitolaitteeni nopeasti ylös, ja voin liukua Pusulan luoteispuolella olevan hyvännäköisen pilven alle. Pilveä kohti lentäessäni rupean tosissani toivomaan, että pilvi toimii. Se sattuu nimittäin olevan viimeinen pilvi Nummelan ja minun välillä! Onnekseni pilvi toimii hienosti, ja pääsen nousemaan ylöspäin. Nousen juuri ja juuri pilven hapsujen alapuolelle ja työnnän puolalaisen kaunottareni loppuliukuun. Laskujeni mukaan korkeuden pitäisi riittää kotiin asti, ellei matkalle osu hirveitä kaivoja.

Variometrin näyttämä pysyy koko ajan säädyllisissä lukemissa, joten voin huoletta liidellä noin 80 kilometrin tuntinopeudella. Junnu kun saavuttaa parhaan liitolukunsa hyvin pienillä nopeuksilla. Siksi se ei olekaan mikään ihanteellinen matkalentokone. Vähän ennen Hiidensiltoja alkaa ympärilleni syntyä uusia cumulus-pilviä, mutta korkeutta on vielä niin paljon etten tarvitse niitä. Kyllä se Junnukin liitää, kunhan malttaa pitää nopeudet pieninä!

Olo on rentoutunut, kun kotiinpääsy varmistuu. Hiidensilloilla korkeutta on vielä 800 metriä, ja voin huoletta työntää lisää vauhtia. Kentän ympärillä ei näy montaa konetta. Ilmeisesti äskeinen huono hetki on tiputtanut kaikki paikallislentäjät.

Kentän lähestyessä työnnän vielä lisää nopeutta, ja lopulta mittari näyttääkin melkein kahtasataa. Kovempaa en Junnulla ole uskaltanut ajaa, vaikka suurin sallittu nopeus onkin 220 km/h. Ajan kovaa kentän lounaispuolelta ja vedän nopeudet korkeudeksi. Liityn laskukierrokseen kolmensadan metrin korkeudella, ja ilmoitan radioon: "743 myötätuuli Nummela 22". Pehmeän laskun jälkeen avaan kuomun ja nousen ohjaamosta. Ensimmäiset onnittelijat saapuvatkin jo paikalle ja auttavat koneen pois laskupaikalta. Laskuaika on 14.27, joten keskinopeudeksi saadaan 42 km/h, joka on olosuhteet huomioiden varsin siedettävä nopeus HC-matkalle.

Seuraava lentäjä on lähdössä heti taivaalle, ja niinpä otan loppukuvan ja pelastan omaisuuteni ohjaamosta. Sitten voinkin tyytyväisenä syödä eväitäni ja katsella, kun toiset lentävät. Ja illalla lähdetään hakemaan muita matkalentäjiä pellosta.

J. Kankare